perjantai 17. lokakuuta 2014

Ajatuksia itsensä voittamisesta

Ajatuksia itsensä voittamisesta. Viime postauksessa kirjoitin siitä, että haluaisin nähdä mitä tästä kropasta saa rakennettua, siihen myös liittyi aiemmin se suunnitelma lähteä kokeilemaan crossfitia. Se ei siis ainakaan tällä hetkellä onnistu, vuorotyön takia jouduin kurssin perumaan kuukausi sitten. Noh, anyway. Mutta sekin liittyi siihen, että olisin halunnut nähdä vieläkö tälläinen kömpelöksi itsensä tunteva muija pystyy oppia uusia taitoja ja voittaa pelkonsa (yksi pelko olisi ollut käsillä seisominen, hih)

Viimeisen vuoden aikana olen voittanut useita pelkojani tai ei niitä ehkä voi sanoa peloiksi, mutta jonkinlaisia esteitä (jotka varmastikkin ovat siellä omassa mielessä). Tarkemmin en tässä niitä kerro, jotkut asiat kun saavat pysyä henkilökohtaisena. Mutta ne "itsensä voittamiset" on lujittaneet uskoa itseen. On asioita, joita en uskalla tehdä vaikka haluaisin. On asioita, joihin olen pystynyt vaikka olen toisin luullut. Olen kasvanut, monella tavalla.


Viime aikoina minulle on sanottu "usko unelmiisi ja pyri niitä kohti". Ehkä teenkin niin, pikku hiljaa. Olen miettinyt sitä, pitäisikö täällä blogimaailmassa antaa joku "täydellisyys"-kuva itsestään. Mun mielestä ei. Ehkä jotkut tekevät niin, elämä hymyilee aina ja treenit kulkee aina pirun hyvin. Mutta eihän se niin mene, en vaan usko. Minä olen tunteellinen, herkkä, kiukuttelen, olen ajoittain itsepäinen. Minulla on huonoja päiviä, jolloin tuntuu että kaikki on kerrassaan päin peetä. Onko muilla? Mutta olen myös hyvä työssäni, rakastan perhettäni ja ystäviäni. Jokaisessa on hyviä puolia, mutta on myös huonoja. Yritän parhaani, se kai riittää. Se pätee myös treenaamiseen. Teen parhaani siinäkin. Halu kehittyä on suuri. Toki motivaatio tai jaksaminen ei aina ole huipussaan. Elämä on elämää.

Keskiviikkona oli juuri niin, tsemppi kadoksissa. Sanoinkin kaimalle kun salille menin, että ehkä jaksan tehdä olkapääliikkeitä vain kilon painoilla. Mutta höpö höpö, jostain se tsemppi tuli ja puskin hampaat irvessä menemään (siis hyvällä tavalla hampaat irvessä ja tahdonvoimalla) ja jaksoin, oikein hyvin. "Se on päästä kiinni", niinkuin yksi hyvä ystäväni tsemppasi kun yhdessä joskus treenattiin.


Kuten kuvasta näkyy, aloitin pystypunnerruksella, tällä kertaa laitteessa, kahdeksan toistoa, kolme sarjaa. Sen jälkeen tein vipareita käsipainoilla ja pystysoutua superina, kyllä poltteli.


Arnold pressia myös ja istuen vipareita minipainoilla sivuille, kädet vähän taempana, hitaasti ja huolella. Olen monesti tehnyt lattialla selällään taljassa tangolla pään yli nostoja etuolkapäille. Nyt teinkin sitä kaiman neuvosta narulla ja pysäyttäen liikkeen ylösviennin keskellä ja samoin alaslaskiessa. Tuskaa, sanon minä. Kaima treenasi selkää ja hauiksia, lopuksi tehtiin vähän takaolkapäitä. Kaima neuvoi taas yhden tuskaisen liikkeen jota tehtiin. Kuvatodisteita ei harmi vain ole, mutta vinopenkissä maattiin masullaan ja käsipainot kädessä tehtiin ensin pientä liikettä sivulle (nyrkit eteenpäin), sitten taakse ja taas sivuille (rystyset sivuille päin), kymmenen joka suuntaan. Nuo siis peräkkäin eli 30. Viimeiset kymmenen oli yhtä polttelua. Eipä meinannut kädessä kunnolla juomapullo enää nousta. Viimeisenä tein vielä facepullia.

Tyytyväisin mielin kurvailin kotiin ja totesin taas olevani onnellinen siitä, että olen löytänyt "sen oman jutun". Toki saliseurakin oli huippua. Ja nuo kaksi asiaa kun yhdistää ei voi ikävät asiat mielessä pyöriä. Sekin loistava puoli tuossa (ja monessa muussakin) harrastuksessa on se, että aivot saa heittää tunniksi narikkaan. Se jos mikä tekee hyvää, vai mitä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti