Joulusta en liiemmin stressiä repinyt. Lapsille ostin lahjoiksi lähinnä vain tarpeellisia juttuja enkä juoksennellut henkihieverissä kaupoissa hankkimassa "vain jotain" siksi, että pitäähän paketteja olla. Ihailen kyllä kieltämättä niitä äitejä, jotka askartelevat kaikenlaisia ruokia ja leipomuksia jouluksi. Me leivottiin toisen tyttären kanssa pari kakkaraista ja pipareita ipanat tekivät tietenkin, useampaan otteeseen ennen jouluakin.
Kakussa oli mm.pätkiksiä ja marianne-rouhetta, ei paha. Siinä se jouluaatto meni melkein niinkuin muutkin päivät, paitsi, että syötyä tuli enemmän (lue: liikaa). Salillakin käytiin päivällä tietenkin. Tarakkajumppaa oli vuorossa.
Rakas jumppakaverini, kuminauha tietenkin alkulämmittelyissä hermottamassa takalistoa... Kuinkas muutenkaan.
Joululta en suurempia toivo. Perheen kanssa yhdessäoloa ja rauhaa vain. Toki kaikkia rakkaita ei pysty näkemään kun suuri osa on Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Mutta kiitollisena kaikista tärkeistä ihmisistä. Kiitollisena kaikista ihanista ystävistä, myös niistä uusista rakkaista, jotka ovat elämään löytyneet parin vuoden sisällä.
Joulupäivällekkin olin tietysti suunnitellut treenireissun. Sainkin yhden ihanan treenikaveriksi, kaiman nimittäin. Selkää treenailtiin, liikkeinä oli mitä mieleen tuli ja huvitti. Hyvä ja tehokas treeni tietenkin.
Tulipa tehtyä muutamia liikkeitä joita ei ole aikoihin tullut harrastettua. Tutulla ja turvallisella ylätaljalla kuitenkin aloitettiin, kahdeksan settiä kokoajan painoa nostaen. Ensimmäisellä kerralla 8 toistoa, toisella 7 jne.
Viikonlopun aikana perhe karkasi maailmalle ja putosin tyhjyyteen ja ikävään. Sitä kun on tottunut siihen, että lapset on lähellä lähes kokoajan niin kovin on hiljaista ilman heitä. Lohtuna kuitenkin nuo karvakasat joille jutella.
Nyt on joulu ohi ja hyvä niin, kuusikin meni heti sunnuntaina pakettiin, muovinen kun se oli. Minulla kynttilöiden kärventelykin loppuu lähestulkoon heti joulun jälkeen. Nyt odotan kevättä. Syksy ei ole ollut helppo, pimeyskin on vienyt mieltä matalaksi. Juuri tänään taas mietin miten voinkaan olla niin "valoriippuvainen", tuskin ainut en tuota lajia kuitenkaan ole. Viime päivinä on AURINKO paistanut ja se suorastaan pakottaa ainakin meikäläisen ulos. Hetipä kinnostaa tuo lenkkeilykin enemmän. Aurinko saa hymyn huulille ihan itsestään <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti