perjantai 3. marraskuuta 2017

Yrityksiä ja erehdyksiä


Tässä yhtenä iltana en meinannut saada unta kun pää alkoi pulputa ajatuksia. Blogitekstiä. Todella outoa. Tälläistä ei ole tapahtunut öööööö piiiiiitkään aikaan.
No, mitä on tapahtunut? Vaikka mitä ja ei mitään. Niitä yrityksiä ja erehdyksiä, itsensä tutkimista, paljon tunteita, ihmissuhdekuraa, masennusta, valonpilkahduksia ja aivan liian monta kiloa painoa. Ja motivaation katoaminen. Eikös siinä ole jo reilun vuoden ajalle kuitenkin kaikenlaista? Kuten näkyy, viime vuoden kesällä olen tänne viimeksi kirjoittanut ja rehellisesti sanoen olin varma, etten koskaan enää tänne kirjoita enkä edes vilkaise koko blogia. Miksikö? No siksi, että viimeisen puolen vuoden aikana erityisesti sitä on tuntenut itsensä niin "luuseriksi" kun ei ole enää elänyt "niinkuin joskus ennen". Ja sittenhän sitä miettii, että kehtaako julkisesti myöntää, että näin on käynyt. No hitto miksei. Samanlaisia kuolevaisia ollaan kaikki, kuten fiksu ystäväni totesi joskus.


Oikeastaan alamäki alkoi vuosi sitten hiipiä. Avioeron, parisuhdekriiseilyn myötä kadotin osittain elämänilonikin. Sen lisäksi, että syksyt on aina olleet myrkkyä minulle enemmän tai vähemmän. Motivaatio treenaamiseen katosi ja sitä kautta se katosi pikkuhiljaa myös pt-hommiin. Kevään tein osa-aikatyötä hoitajana ja silloin taas ajoittain pääsin salihommeleihin kiinni. Kesäkuun eka päivä aloitin nykyisessä työpaikassani, hoitajan hommissa siis edelleen. Päivätyö, viikonloput vapaat. Paras mahdollinen tilanne minulle. Mutta. Koko kesän olin todella väsynyt ja muutenkin, kesä vaan meni, sivu suun. Luulin jo olevani kuolemansairas, mutta totuus taisi olla, että kun söi päin peetä, eikä paljoa urheillut niin... Tyhmästä päästä se keho kärsii.


Ja sen sata kertaa kysyin itseltäni (ja ystäviltäni) miksi en saa kiinni enää entisestä elämäntavasta. Siitä jota elin useamman vuoden ihan omasta halustani. En saanut vastausta itseltäni. Katselin peilikuvaani ja puristelin mahamakkaroitani ja ajattelin yök. Usein katsoin vanhoja salikuvia ja nyyhkin mielessäni. Hullua? Söin suruuni ja ties mihin, olin välinpitämätön itseäni kohtaan "huomenna aloitan taas fiksummin". Joopa joo, ihan niinkuin 5 vuotta sitten. Eräs ystäväni kirjoitti minulle "Minä uskon sinuun".. se on jäänyt mieleen vahvasti <3 Mutta vaikka tasavallan presidentti sinuun uskoisi, se ei riitä jos ei usko itse itseensä.

Sitten tuli jonkinlainen ahaa-elämys. Tai jokin mikä lie, mutta niin minä vain hipsin takaisin salille. Ihan niinku aikuisten oikeesti. Ja monta kertaa viikossa. Sain taas kiinni itsestäni. Enemmän lenkkeilyä, järkevyyttä ruokavalioon, herkkujen jne. karsimista. No, mitäs siitä seuraa. Hiton hyvää mieltä ja painon putoamista.




XOXO
Satu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti